keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Suretko yhä
    ja jos niin miksi?
Ei täällä mitään
   niin julmaa ja mahdotonta
ettet siitä menisi.
 
Punaista mustaa hehkuvat
sateen jäljiltä kadut.
Yön ohutta kaikki
        mikä taakse jää.

Älä mennyttä sure, älä tulevaa,
tämä hetki vain tässä
ja hetken paino.
Ojenna kätesi niin huomaat:
    Ei painoa mitään.
        Mieli rakensi taakan,

            jota ei ole.
Valon välähdyksessä
tunnistin sinut
omasta kivustani
ja siitä kuinka
silmäsi katsoivat pois.
Kun näin miten paljon
suolaa sekoitit ruokaasi
tiesin: minä se olen.

Veden ylle tyhjyyteen
tuulettomalle taivaalle
ripustin kevyen keinun.
Lähde kanssani katsomaan
hohtavia kaloja
miten ne muistaen

   unohtavat.
Sinä kyselet liikaa.
Tahdot tietää kaiken.
Älä yritä:

Minua et kehystä.
Siinä toivossa että näkisin valkoisen valon
niin kuin ensimmäisellä kerralla
kun tahto vielä toi takaisin.

Se vetää puoleensa kuin lainavalossa rypevä kuu
    tai sateisten katujen alkukiima,
joka houkuttelee sivelemällä mustaa silkkiä
niin kuin ei sitä ehtisi tehdä, kun

vauhti kiihtyy valon nopeudeksi ja kiitorata on pimeä.
Salamoiva valkoinen
suolakaupunki
suolaiset kadut
ja oikean uskon aurinko
erämaan autiudessa
dyynit puhuvat
ja ikkunasta lentää
naisen pää
suu huutoon jäänyt
suu huutoon aukeaa
kivi painaa taskussani.

Pään noutaa
kadulta lapsi
ja asettaa sen
äitinsä ruumiin

viereen.
Risteily

Kyljet rahisten kyntää laiva
   jäistä väylää
      sumussa yksin.

Soi orkesteri paikoillaan
ja musiikki hukkuu humuun:
   My Way,
   meri antoi vain kaipauksen.

Hiiret juoksevat yli lattian.
Herää susi viereltä sian.
Peili heijastaa kopeutta.
Jossain syvällä valo savuaa
  kuin mereltä lentänyt
         viuhka.

Voin painaa pöytään
   huoletta
      pääni:
My Way,
meri antoi vain kaipauksen.

Kuka tahtoisi muistaa,
   kuka unohtaa.
En koskaan palaa.
En ole poissa.

Omahyväisyys katossa vaahtoaa.
Käärme kiertyy ympäri
     jalan.

Nukkuu parketin laidalla koira.
Sen tahtoisin tuntea.


Odotuksen museossa mykät puhelimet kertovat kaiken.
Näin vanhenivat kasvoni ikkunoissa.
Niiden läpi näin pellot ja metsät,
ohikiitävät puut.
Talot ja talojen valot.
Taivasta vasten
näin kuraisen kuun.



Niihin juhliin yksikään vieras
ei saapunut aikanaan.
Soitto soi, puhe kulki
ja tanssittiin,
viini hehkui ja lyhdyt loisti,
mutta yksikään vieras
ei saapunut aikanaan.

Joku käväisi liian varhain,
joku myöhässä tuli, joku ajallaan,
jotain aina jäin kaipaamaan.
Jos paikka oikea oli, väärä aika
ja sattui että oikeaan aikaan
eksyi vieras väärään paikkaan.

Juhlat jatkui, ei loppunut soitto,
lasit kilisi, lisää tarjottiin.
Oli juhlat vaikka yksikään vieras
ei saapunut aikanaan.

Katu tyhjeni, joku nauroi,
puhe taukosi, sammuivat valot.
Ja vain viimeinen vieras
hän saapui – aikanaan.


Loistava autere ja
perkele astuu esiin,
piruparka kaksosineen,
kädessään kiulu,
pää siteessä, häntä tallattuna
pyytämään emännältä maitoa.

Omassa sanataivaassani päätän minä.
Vierasta portinvartijaa
en tahdo, en tarvitse.

Viattomina lähetän lapseni maailmalle
ja katson kuinka käy.
Osani on toivoa ja rakastaa.

Minun sanataivaassani
ihmisyys, rakkaus ja toivo
eivät koskaan kadota merkitystään.


Minä annan pirulle maidon.
La Strada

Leijonat karjuvat
norsut itkevät
trumpetit valittavat
karuselli pyörii
posetiivi soi.

Ruoskat viuhuvat
hevoset ravaavat
noidat nauravat
rummut pärisevät
koirat ulvovat
kuningas huokaa.
Katson tyhjyyttä silmiin.

Tulet räiskyvät
kukat tuoksuvat
liljat hohtavat
on hauta avoin
arkku suljettu
saattue valmis.
Syvä on sirkuksen suru.


Klovni on kuollut.
Kun kuljin ohi,
näin miten verho liikahti:
Olet jättänyt ikkunan auki.

Kitsaan kuun tähden, joka ei ole
vielä noussut, et koskaan saa tietää
millaista tulee olemaan
kun pysähdyn ja alan kirkua.

Olin unohtanut, millaista on unohtaa.

Toisaalla ikuisuus.
Toisaalla ei koskaan enää.

Unohdin muistamani.
Muistin unohtamani.

Ehkä sittenkin joskus.

Vain vapaan voi vangita.


Kokemuksistaan
vastaa kokija itse.

Oma on tuntosi,
kun ojennetun käden
jätät ja käännät pään.

Kun meret palavat,
mustaan sumuun jää yö,
kun sateet kuljettavat
tuskaa ja tuhkaa
ennen ja jälkeen
on tuntosi sinun.

Kun jäät, et lähde,
palaat, et mene,
jäät vain ja katsot,
kun etäällä jossain
kaukana aamu valkenee
tuleen ja huutoon.

Kun käännät pääsi
ja toisen poskesi,
oma on tuntosi,
kun et nouse, kun et
jaksa ja väsyt.

Kun lyödä annat
ja painaa,
kun taakan otat

sitä ei ole.
Kitsaan tuulen tähden, joka ei ole
vielä noussut, et koskaan saa tietää
millaista tulee olemaan

kun pysähdyt

ja alat kirkua.
Keskellä lumista peltoa
sinentummassa
valkeassa illalla
seisoo musta nainen.

Tummien luomien takana
hän näkee päiväntasaajan
auringon, tutut puut
oksaan lävistetyn ystävän
ja raskaat eläimet.

Tummien luomien takana
olen mukana unessa:
kuulen kiven huudon
puuttuvan veden kohinan.
Näen valkeat
kasvoni yksin
mustien joukossa
minun on kuuma,

    pelkään.
Kellon ympäri
olen katsonut pimeään.
Kipu tuntuu taas
kuin eilen.

Peilin edessä
viillän sormeni
kevyesti auki.
Kosketan kuvaa
ja kysyn:

Sinäkö se olet?
Jumalat ovat sinut hyljänneet.
Tuhon kynnyksellä opettele kuulemaan
väsymätön tähtien kello.
Ystävä kuljettaa venettä, eikä pelkoa ole.
Kuule pauhaava koski, ensimmäiset askeleet,
vielä on aikaa väsyä, uupua vajoamiseen asti.

Rannan puut kiitävät ohi, askel vielä,
sitten putous. Katso ylös, seuraa katsettasi
ja lue vastaus yksin. Siirrä katseesi alas,
aloita alusta. Pelko on sankareita varten.
Sinun on päästettävä irti ennen kuin kalpenet.

Viha kiskoo vankkureita kivisellä tiellä
vuoristoon, maailman katolle.
Mene sinne ja laske askeleesi. Ruumiit kuulevat
valituksen ja lakkaat olemasta kerjäläinen.
Isien tekoja ei sinun tarvitse seurata,
että tuntisit eläväsi, että kaatuisit puun alle
kuin voimaton typerys. Rohkeutta on kävellä
tuulisiin metsiin elämän tyhjyyden autiomaassa.

Pilvet tulevat vielä ennen kevättä,
usko minua, sillä älyssä on toivo
kuin pohjaton kaivo. Silmän peili antaa
katsoa syvälle luolaan, missä väsyneet leijonat
makaavat kerroksittain kasatuilla matoilla ja
niiden hampaat välkkyvät luopumisen pimeässä
sydämen alkuverta.

Katson pihalle ja näen punaisen kukat,
sikin sokin ne nauravat sinun symmetriallesi,
jonka olet takonut näihin päihin
niin lujasti että liitokset nitisevät ja
ainut mikä kiihottaa on öinen katu
ja lamppujen kosteista kehistä syntyvä kiima.
Koirat nauraen juoksevat metsään

luopumaan toinen toisissaan.
Hevosilta voi odottaa mitä tahansa.
Mitä voi odottaa sellaiselta,
joka öisin seisoo ikkunassa,
katsoo kuuta ja odottaa isää.
Eikö sellainen ole sopimatonta?
Löytää itsensä, kun mitään ei
ole kateissa ja kaikki on tullut
niin lähelle että hirvittää

eikä auta: on katsottava silmiin.
Hyvänen aika, kyllä suutarin pitää tehdä
muitakin kuin sinisiä kenkiä.
Pitää olla kasvunvaraa, opetti äiti,
eikä välittänyt siitä
   oppisinko
      koskaan
         kävelemään.
Minä tahdon siniset kengät,
siniset ja siivelliset,
mutta en tahdo tanssia
      vauhdilla hautaan.
Mihin minulla kiire olisi?
Minulla on aikaa loputtomasti
kuin etanalla, joka
    syö itseään
           eteenpäin.



Huomenna lähden
  pikajunalla numero yksi,
eikä matkalle mukaan kuin
   hattu, laastari ja sipuli.

Kylpyhuoneeseen jätän hammasharjan.
Mene satamiin katsomaan laivoja
kuinka ne lentävät,
kuinka lentävät linnut, suuret ja pienet,
Lentää avaruus, ikuisuus ja äärettömyys.

Kiihtyvällä nopeudella lentää planeetta
laajenevassa avaruudessa.
Lapsi käsittää sen ja sanoo:
On hyvä, ettei kukaan huomaa pallon pyörimistä,
muuten karusellia ei olisi keksitty.