keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Suretko yhä
    ja jos niin miksi?
Ei täällä mitään
   niin julmaa ja mahdotonta
ettet siitä menisi.
 
Punaista mustaa hehkuvat
sateen jäljiltä kadut.
Yön ohutta kaikki
        mikä taakse jää.

Älä mennyttä sure, älä tulevaa,
tämä hetki vain tässä
ja hetken paino.
Ojenna kätesi niin huomaat:
    Ei painoa mitään.
        Mieli rakensi taakan,

            jota ei ole.
Valon välähdyksessä
tunnistin sinut
omasta kivustani
ja siitä kuinka
silmäsi katsoivat pois.
Kun näin miten paljon
suolaa sekoitit ruokaasi
tiesin: minä se olen.

Veden ylle tyhjyyteen
tuulettomalle taivaalle
ripustin kevyen keinun.
Lähde kanssani katsomaan
hohtavia kaloja
miten ne muistaen

   unohtavat.
Sinä kyselet liikaa.
Tahdot tietää kaiken.
Älä yritä:

Minua et kehystä.
Siinä toivossa että näkisin valkoisen valon
niin kuin ensimmäisellä kerralla
kun tahto vielä toi takaisin.

Se vetää puoleensa kuin lainavalossa rypevä kuu
    tai sateisten katujen alkukiima,
joka houkuttelee sivelemällä mustaa silkkiä
niin kuin ei sitä ehtisi tehdä, kun

vauhti kiihtyy valon nopeudeksi ja kiitorata on pimeä.
Salamoiva valkoinen
suolakaupunki
suolaiset kadut
ja oikean uskon aurinko
erämaan autiudessa
dyynit puhuvat
ja ikkunasta lentää
naisen pää
suu huutoon jäänyt
suu huutoon aukeaa
kivi painaa taskussani.

Pään noutaa
kadulta lapsi
ja asettaa sen
äitinsä ruumiin

viereen.
Risteily

Kyljet rahisten kyntää laiva
   jäistä väylää
      sumussa yksin.

Soi orkesteri paikoillaan
ja musiikki hukkuu humuun:
   My Way,
   meri antoi vain kaipauksen.

Hiiret juoksevat yli lattian.
Herää susi viereltä sian.
Peili heijastaa kopeutta.
Jossain syvällä valo savuaa
  kuin mereltä lentänyt
         viuhka.

Voin painaa pöytään
   huoletta
      pääni:
My Way,
meri antoi vain kaipauksen.

Kuka tahtoisi muistaa,
   kuka unohtaa.
En koskaan palaa.
En ole poissa.

Omahyväisyys katossa vaahtoaa.
Käärme kiertyy ympäri
     jalan.

Nukkuu parketin laidalla koira.
Sen tahtoisin tuntea.


Odotuksen museossa mykät puhelimet kertovat kaiken.