keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Jumalat ovat sinut hyljänneet.
Tuhon kynnyksellä opettele kuulemaan
väsymätön tähtien kello.
Ystävä kuljettaa venettä, eikä pelkoa ole.
Kuule pauhaava koski, ensimmäiset askeleet,
vielä on aikaa väsyä, uupua vajoamiseen asti.

Rannan puut kiitävät ohi, askel vielä,
sitten putous. Katso ylös, seuraa katsettasi
ja lue vastaus yksin. Siirrä katseesi alas,
aloita alusta. Pelko on sankareita varten.
Sinun on päästettävä irti ennen kuin kalpenet.

Viha kiskoo vankkureita kivisellä tiellä
vuoristoon, maailman katolle.
Mene sinne ja laske askeleesi. Ruumiit kuulevat
valituksen ja lakkaat olemasta kerjäläinen.
Isien tekoja ei sinun tarvitse seurata,
että tuntisit eläväsi, että kaatuisit puun alle
kuin voimaton typerys. Rohkeutta on kävellä
tuulisiin metsiin elämän tyhjyyden autiomaassa.

Pilvet tulevat vielä ennen kevättä,
usko minua, sillä älyssä on toivo
kuin pohjaton kaivo. Silmän peili antaa
katsoa syvälle luolaan, missä väsyneet leijonat
makaavat kerroksittain kasatuilla matoilla ja
niiden hampaat välkkyvät luopumisen pimeässä
sydämen alkuverta.

Katson pihalle ja näen punaisen kukat,
sikin sokin ne nauravat sinun symmetriallesi,
jonka olet takonut näihin päihin
niin lujasti että liitokset nitisevät ja
ainut mikä kiihottaa on öinen katu
ja lamppujen kosteista kehistä syntyvä kiima.
Koirat nauraen juoksevat metsään

luopumaan toinen toisissaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti