Näin vanhenivat kasvoni ikkunoissa.

Niiden läpi näin pellot ja metsät,

ohikiitävät puut.

Talot ja talojen valot.

Taivasta vasten

näin kuraisen kuun.

Niihin juhliin yksikään vieras

ei saapunut aikanaan.

Soitto soi, puhe kulki

ja tanssittiin,

viini hehkui ja lyhdyt loisti,

mutta yksikään vieras

ei saapunut aikanaan.

Joku käväisi liian varhain,

joku myöhässä tuli, joku ajallaan,

jotain aina jäin kaipaamaan.

Jos paikka oikea oli, väärä aika

ja sattui että oikeaan aikaan

eksyi vieras väärään paikkaan.

Juhlat jatkui, ei loppunut soitto,

lasit kilisi, lisää tarjottiin.

Oli juhlat vaikka yksikään vieras

ei saapunut aikanaan.

Katu tyhjeni, joku nauroi,

puhe taukosi, sammuivat valot.

Ja vain viimeinen vieras

hän saapui – aikanaan.

Loistava autere ja

perkele astuu esiin,

piruparka kaksosineen,

kädessään kiulu,

pää siteessä, häntä tallattuna

pyytämään emännältä maitoa.

Omassa sanataivaassani päätän minä.

Vierasta portinvartijaa

en tahdo, en tarvitse.

Viattomina lähetän lapseni maailmalle

ja katson kuinka käy.

Osani on toivoa ja rakastaa.

Minun sanataivaassani

ihmisyys, rakkaus ja toivo

eivät koskaan kadota merkitystään.

Minä annan pirulle maidon.

La Strada

Leijonat karjuvat

norsut itkevät

trumpetit valittavat

karuselli pyörii

posetiivi soi.

Ruoskat viuhuvat

hevoset ravaavat

noidat nauravat

rummut pärisevät

koirat ulvovat

kuningas huokaa.

Katson tyhjyyttä silmiin.

Tulet räiskyvät

kukat tuoksuvat

liljat hohtavat

on hauta avoin

arkku suljettu

saattue valmis.

Syvä on sirkuksen suru.

Klovni on kuollut.

Kun kuljin ohi,

näin miten verho liikahti:

Olet jättänyt ikkunan auki.

Kitsaan kuun tähden, joka ei ole

vielä noussut, et koskaan saa tietää

millaista tulee olemaan

kun pysähdyn ja alan kirkua.

Olin unohtanut, millaista on unohtaa.

Toisaalla ikuisuus.

Toisaalla ei koskaan enää.

Unohdin muistamani.

Muistin unohtamani.

Ehkä sittenkin joskus.

Vain vapaan voi vangita.

Kokemuksistaan

vastaa kokija itse.

Oma on tuntosi,

kun ojennetun käden

jätät ja käännät pään.

Kun meret palavat,

mustaan sumuun jää yö,

kun sateet kuljettavat

tuskaa ja tuhkaa

ennen ja jälkeen

on tuntosi sinun.

Kun jäät, et lähde,

palaat, et mene,

jäät vain ja katsot,

kun etäällä jossain

kaukana aamu valkenee

tuleen ja huutoon.

Kun käännät pääsi

ja toisen poskesi,

oma on tuntosi,

kun et nouse, kun et

jaksa ja väsyt.

Kun lyödä annat

ja painaa,

kun taakan otat

sitä ei ole.

Kitsaan tuulen tähden, joka ei ole

vielä noussut, et koskaan saa tietää

millaista tulee olemaan

kun pysähdyt

ja alat kirkua.