Jumalat ovat sinut
hyljänneet.
Tuhon kynnyksellä opettele
kuulemaan
väsymätön tähtien kello.
Ystävä kuljettaa venettä,
eikä pelkoa ole.
Kuule pauhaava koski,
ensimmäiset askeleet,
vielä on aikaa väsyä,
uupua vajoamiseen asti.
Rannan puut kiitävät ohi, askel
vielä,
sitten putous. Katso ylös,
seuraa katsettasi
ja lue vastaus yksin.
Siirrä katseesi alas,
aloita alusta. Pelko on
sankareita varten.
Sinun on päästettävä irti
ennen kuin kalpenet.
Viha kiskoo vankkureita
kivisellä tiellä
vuoristoon, maailman katolle.
Mene sinne ja laske
askeleesi. Ruumiit kuulevat
valituksen ja lakkaat
olemasta kerjäläinen.
Isien tekoja ei sinun
tarvitse seurata,
että tuntisit eläväsi,
että kaatuisit puun alle
kuin voimaton typerys.
Rohkeutta on kävellä
tuulisiin metsiin elämän
tyhjyyden autiomaassa.
Pilvet tulevat vielä ennen
kevättä,
usko minua, sillä älyssä
on toivo
kuin pohjaton kaivo.
Silmän peili antaa
katsoa syvälle luolaan,
missä väsyneet leijonat
makaavat kerroksittain
kasatuilla matoilla ja
niiden hampaat välkkyvät luopumisen
pimeässä
sydämen alkuverta.
Katson pihalle ja näen
punaisen kukat,
sikin sokin ne nauravat
sinun symmetriallesi,
jonka olet takonut näihin
päihin
niin lujasti että
liitokset nitisevät ja
ainut mikä kiihottaa on
öinen katu
ja lamppujen kosteista kehistä
syntyvä kiima.
Koirat nauraen juoksevat
metsään
luopumaan toinen
toisissaan.
