Jumalat ovat sinut hyljänneet.

Tuhon kynnyksellä opettele kuulemaan

väsymätön tähtien kello.

Ystävä kuljettaa venettä, eikä pelkoa ole.

Kuule pauhaava koski, ensimmäiset askeleet,

vielä on aikaa väsyä, uupua vajoamiseen asti.

Rannan puut kiitävät ohi, askel vielä,

sitten putous. Katso ylös, seuraa katsettasi

ja lue vastaus yksin. Siirrä katseesi alas,

aloita alusta. Pelko on sankareita varten.

Sinun on päästettävä irti ennen kuin kalpenet.

Viha kiskoo vankkureita kivisellä tiellä

vuoristoon, maailman katolle.

Mene sinne ja laske askeleesi. Ruumiit kuulevat

valituksen ja lakkaat olemasta kerjäläinen.

Isien tekoja ei sinun tarvitse seurata,

että tuntisit eläväsi, että kaatuisit puun alle

kuin voimaton typerys. Rohkeutta on kävellä

tuulisiin metsiin elämän tyhjyyden autiomaassa.

Pilvet tulevat vielä ennen kevättä,

usko minua, sillä älyssä on toivo

kuin pohjaton kaivo. Silmän peili antaa

katsoa syvälle luolaan, missä väsyneet leijonat

makaavat kerroksittain kasatuilla matoilla ja

niiden hampaat välkkyvät luopumisen pimeässä

sydämen alkuverta.

Katson pihalle ja näen punaisen kukat,

sikin sokin ne nauravat sinun symmetriallesi,

jonka olet takonut näihin päihin

niin lujasti että liitokset nitisevät ja

ainut mikä kiihottaa on öinen katu

ja lamppujen kosteista kehistä syntyvä kiima.

Koirat nauraen juoksevat metsään

luopumaan toinen toisissaan.